we have long way to go

Rakastan kesää. Rakastan lämpimiä, rauhallisia aamuja, jolloin ulkona ei ole Nemon ja mun lisäksi ketään muita. Rakastan kaunista vihreää luontoa. Rakastan pitkiä valoisia iltoja, jolloin viilenee hitaasti. En usko, että kyllästyisin, vaikka tätä voisi jatkaa ikuisuuksiin.

Fiilistelyt sikseen. Eilen illalla tehtiin pelloilla kaverin ja Nemon kanssa pitkä ja varsinkin hidas lenkki, joka välissä oli pysähdyttävä kuvailemaan. Sairaan surkeeta, kohta josta nämä kuvat on otettu, oli ihan puhdasta peltoa vielä puolitoista vuotta sitten. Nyt siinä on jo asfalttitie ja puolivalmis kerrostalo. About maailman surkeinta että ihan jokainen kolkka rakennetaan täyteen. En löytänyt kyseisestä kohdasta kunnon kuvaa (silloin kun oli vielä peltoa). Ei sitä kyllä enää samaksi tunnistaisikaan..

Mun pikkuseppo on ollut taas maailman hienoin viimeiset pari päivää. Se on vaan niin paras. Treenaa tokoa sairaalla innolla, on valmis treenaamaan vaikka neljä kertaa päivässä (eilen kokeiltu). Tottelee kuin unelma ja tuntuu lukevan ajatuksiakin.
Kuten kävi jo ilmi, treenattu ollaan. Päivän treenit ovat nyt koostuneet yleensä paikkamakuista ja kaukoista, sekä vaihdellen jäävistä, luoksarista, seuraamisesta. Paikkamakuisiin ei mitään paineita, treenattu vähän kaikkialla pieniä makuita. Ja olleet tosi hienoja. Kaukojen alkeet on ihan mielettömän hienolla mallilla. Istuminen on tosi hieno, eilen yksissä treeneissä tosin varsin tahmea ja ne treenit vedin kunnon käsiavulla nokan edestä. Muuten valtavan hieno, nousee täysin liikkumatta suoraan istumaan. Maahanmenon kanssa sama, ei enää loiki eteenpäin ja on alkanut tajuamaan käsimerkkiä. Muut liikkeet menneet perushienosti, en vaan tiedä miten saan luoksarin sivulletulosta sen karjumisen pois..

Aamulla Nemo yllätti taas kunnolla ja säikäytti. Oikaistiin kotiin kentän poikki, olin jo aiemmin huomannut että lammen edustalla istuskeli kolme rusakkoa. Nooh, ajattelin että en laita sitä kiinni - se ei ole koskaan lähtenyt rusakkojen perään. Ei ikinä. Kerta se on ensimmäinenkin. Piski havaitsi jänikset, samassa sekunnissa oli jo ajamassa yhtä täysillä takaa. Se juoksi kuin raivohullu, karjaisin muutaman kerran luvattoman kovaa, ei reaktioita. Se oli oikein lukkiutunut jollekin ajamisvaihteelle. Tilanteessa ei sinänsä hätää, varsinaista autotietä ei lähellä, ei ihmisiä. Nemo pysähtyi kentän viereen puun alle puolikuolleena ja antoi ihan hyvin kiinni. Nyt pitää vaan varoa, ettei tule tavaksi.