Tänään on varmaan siistein päivämäärä ikinä! Välttelen tässä ihania psykologian esseitä ja muita tehtäviä viisaasti. Oli mulla jotain asiaakin, ajattelin vähän pohtia kulunutta vuotta ja miettiä tulevaa.
Mulla oli tälle vuodelle ihan hitsisti kaikkia tavoitteita ja suunnitelmia, piti tehdä kaikkea ja kisata niin pirusti, mutta kaikki vähän niin kuin jäi. Koirattomassa elämässä oli ehkä sekavin vuosi koskaan, se selittää osaltaan sen, että muun muassa kisaaminen jäi taka-alalle.
Käytiin me toukokuussa sekä näyttelyssä että tokokokeessa. Näyttelyssä tuloksella AVO-H ja koira meni mallikkaasti. Kokeessa ALO2 142p muistaakseni, ja sijoituttiin kolmanneksi. Ainoat kisat, mutta tosi hyvät semmoiset.
Luonnetesti jäi uupumaan, samoin terveystarkit. Terveydestä pääsee hyvin siihen, että Nemo on ollut koko vuoden erittäin hyvässä hapessa! En muista tältä vuodelta mitään muita terveydellisiä probleemia kuin alkuvuoden huojumiset. Nyt aloin miettiä, että eikö Nemolla oikeasti ollut mitään muita vaivoja koko vuonna. Koputtelen varmaan puuta.
Muuten oli ihan kiva vuosi, reissailtiin paljon ja koira on ollut entistä yhteiskuntakelpoisempi ja parempikäytöksisempi. Se ymmärtää minua puolesta sanasta ja on vaan niin mahtava ja ihana ja super ja tottelevainen. Perään vielä viisi miljoonaa positiivista adjektiivia.
Mitäs sitten... seuraava vuosi. En tiedä, en halua asettaa tavoitteita. Voisin silleen varovasti uskaltaa ehkä sanoa, että voitaisiin kisata keväällä parit kisat. Käydä ehkä yhdessä näyttelyssä. Silmätarkki on ainoa semmoinen varma juttu, minne haluan saada tuon koiran. Mistään en tosiaan ole varma, ensi vuonnakin on edessä muutoksia koulun loppumisen jälkeen, en tiedä yhtään minne olen suuntaamassa.... koira on kuitenkin kulkemassa mukana, jos se vain on mahdollista.
Muuten haluan vaan että koira voi hyvin, että se nauttii elämästään ja voi pitää minua elämänsä tärkeimpänä ja reiluimpana ihmisenä.
Joidenkin silmiin voi näyttää siltä, että mun innostus koko koiratouhua kohtaan on hiipunut. Ei, en sanoisi niin. Se kisaamisinto, mikä mulla oli viime kesään saakka - se hullu harrastushimo ja menestyksen tavoittelu -, se on hiipunut. Oon vihdoin ehkä tajunnut, mikä koiranomistamisessa on tärkeintä ja hienointa (ja joo, tästäkin voi olla montaa mieltä toki) sen harrastamisen ohella. Haluan edelleenkin harrastaa koirani kanssa, ehkä vielä kisatakin, mutta se ei ole mulle enää niin totista touhua. Ennen kaikkea kuitenkin haluan, että Nemo on tulevaisuudessa entistä enemmän semmoinen koira, jota voi pitää mukana kaikkialla. Että se kulkee vaan chillisti messissä ja suhtautuu maailmaan rennosti. Nauttii olostaan. Ja sitä, että meillä on kivaa yhdessä.
Saa nähdä, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan. Toivottavasti yhtä hienoja hetkiä karvakamun kanssa kuin tämäkin vuosi :)
