higher dreams

Marraskuun loppu menossa. Olen jo tosissani alkanut toivomaan, että tulisi lunta. Väsyttää tuo pimeys ja jatkuva sade. Koiran peseminen joka kerta kun tulee lenkiltä sisään.

Noh, ehkä sitä lunta tulee tässä pian. Pakkasta ainakin! Mulla on ollut tosi repalainen koeviikko, vain kaksi koetta joten on ollut ihan vaan muutamia vapaapäiviä :) oon päässyt siis valoisan aikaan kuvailemaan, nämä kuvat oon ottanut tällä viikolla, vielä kun elukkakin oli puhdas. Tehtiin aamupäivisin tosi pitkiä lenkkejä ja nautittiin kerrankin kuivasta kelistä.

Treenailtiin muistaakseni viikko sitten tuossa lähikentällä, juuri kyseisellä kentällä, jossa Nemoa on viime aikoina kovasti pelottanut. Silloin viime sunnuntaina tehtiin siinä kisamainen treeni, liikkeestä maahanmeno, keskipitkä seuraamispätkä ja luoksetulo putkeen. Mulla oli aamujauhelihat rasiassa mukana palkkana. Koira teki aivan upeasti töitä. Ei mitään tietoja peloista

Treenailtiin tällä viikolla sitten kentällä muutamasti. Toiset treenit oli tosi randomit, treenailtiin suuren kentän reunassa lähellä tietä ja toisessa päässä futismaalien luona oli riekkumassa varsinaisia kauhukakaroita. Ja Nemohan oli tosi varuillaan ja ehkä aavistuksen peloissaankin. Se ei pystynyt keskittymään kunnolla, vilkuili lapsia kokoajan. Sain tehtyä sen kanssa jotain ihan yksinkertaista, yksittäisiä perusasentoja, maahanmenoja. Yritin nostatella virittä suosikkitempuilla ja haukuttamalla, ei oikein onnistunut. Eli pelkääkö se siis lapsia nykyään? Tämä on niiin outoa, se on alkanut säikkymään kovaäänisiä lapsia oikein urakalla, varsinkin pitkän matkan päästä ja kyseisellä kentällä. Kentän reunassa on koulu, ja juuri siinä kohdassa koulua myös liikuntasali, josta joskus kantautuu ulos ties mitä kiljuntaa. Tätä puppe pelkää myös. Not nice.

Sitten ollaan vaan harrastettu suosikkipuuhaamme, lenkkeilty. Eipä tässä oikein muuta. Myönnettävä on, mulla ei ole ensi vuodeksi mitään suunnitelmia, mitään tavoitteita. Muuta kuin se että ollaan kumpikin, minä että koira, terveitä - ja se, että ollaan onnellisia ja nautitaan elämästä.

vuosien varrelta

Miksi, oi miksi mun koiralla on joskus ollut tällainen turkki? ei herranjumala :-D

Hmm, no jaa, tästä nyt ei ole erikoisemmin sanottavaa.

Yksi mun suosikki(pokkari)otoksistani vuodelta 2009. Pikkunemon naama oli vielä valkoinen.

Ensimmäinen möllitoko, täältä kaikki varsinaisesti vasta alkoikin tokon parissa.

Keväältä 2010, kun sain nykyisen kamerani. Yksi mun suosikkikuvista silloin ja varmaan aina! Automaatilla kuvattu jne, mutta tässä on vaan mulle sitä jotain.

Edes kerran sen elämän aikana oon saanut siitä kuvan pallo suussa....

Paras _ikinä_!!! En kestä.

Tyyppi mökkeilikin silloin joskus, olisiko 2010?

ps. tää juttu olisi jatkunut, mutta mulla loppui picasasta kuvatila. Enkä jaksa tehdä mitään toimenpiteitä nyt sen eteen. Hitsit.
Ja vouh, blogissa on käynyt koko tämän neljän vuoden aikana 23 031 kävijää.

life's short, enjoy every moment

Hups, taas vierähtänyt tovi siitä, kun päivitin blogin edellisen kerran. Tänne kuuluu vaan marraskuuta, pimeitä päiviä, väsymystä, naurua, pitkiä lenkkejä. 

Suurin tapahtuma kuluneina viikkoina taisi olla se, että vietettiin edellinen viikonloppu reissussa. Tällä kertaa vierailtiin mummon luona Mikkelissä. Mentiin junalla, kuten yleensä. Pikkuidiootti repesi aamulla riemusta kun tajusi mun ison kassin merkitsevän jonnekin kivaan mestaan lähtöä, ja entistä iloisempi ja jännittyneempi se oli kun suunnattiin juna-asemalle. Karvakaveri oli junassa taas ihan superhienosti.

Entistä onnellisempi Nemo oli, kun se Mikkelin asemalla bongasi mummon. Kämpällä se kiersi koko asunnon häntä heiluen ja onnesta karjuen juoksujalkaa ja nuuski joka nurkan. Illaksi lähdettiin tapaamaan muita sukulaisia ja muuta porukkaa. Nemo oli ehdottomasti kaiken keskipiste ja tästä pikkueläin oli aivan onnessaan. Se kiersi illan mittaan varmaan seitsemän henkilön rapsutettavana, kokoajan oli joku rapsuttamassa, ai mitä autuutta. 

Lauantai vietettiinkin lenkkeillen kivoissa maastoissa ja vain chillaten. Tulipahan huomattua, että Nemppa ei tosiaankaan kestä vieraassa paikassa yksin jättämistä. Sunnuntaina suunnattiin kotiin ja onnistuin taas säätämään junien kanssa ja jouduin jäämään paria pysäkkiä aiemmin pois, onneksi kaveri pelasti meidät pulasta ja päästiin kyydillä kotiin.

Keskiviikkona treenattiin kunnolla, ihan kentällä! Siitä on nyt pakko mainita, koska treenaamiset on olleet taas ihan liian harvassa. Treenattiin tuolla kyseisellä kentällä, missä Nemoa on viime aikoina pelottanut niin kovasti. Vähän se taas alussa pälyili ja oli hämillään, mutta sain sen nostamaan semmoisen vireen että epäilykset jäivät taka-alalle.

Alkuun otettiin ruutuja jonkun verran, about neljän viiden metrin päästä. Kosketusalusta muutaman kerran ruudussa, muutamat läpijuoksut, pari kertaa ilman alustaa. Kaikki ihan huippuja. Naksautin kun tuli kohdalle ruudussa.

Sitten vaan villisti kartioiden kiertoja, pientä säätöä mutta oli eläimellä taas niiiiiin superkivvaa. Lisäksi hivenen seuraamisen hiomista naksun kera. Lähinnä paikkaa, alkanut takapää vähän vinoutua. Muistaakseni myös melkoisen pätevä paikkaistuminen.

Sitten ollaan vaan lenkkeilty ja eletty normiarkea. Karvabiisoni on ollut ihan tyytyväinen elämäänsä. Harmittaa kun jää varmaan ensi vuoden alkupuolelle fyssarit ja silmätarkit. Noh, aina ei voi saada kaikkea haluamaansa. 

Niin ja joo reissusta olisi ollut muutama kiva kuva kännykällä mutta tuo on outo phone en osaa laittaa niitä sieltä koneelle. Ehkä joskus jos saan ne tänne niin vaihdan ne tähän postaukseen. We'll see.

Nyt kun ajattelen vuosia taaksepäin, sitä miten olen toiminut tuon koiran kanssa ja tyyliin mennyt joistain pienistä epäonnistumisista aivan paniikkiin (hyvänä esimerkkinä muinaiset pantamurinat, randomit pelkotilat ulkona, räyhäämiset ohituksissa sun muut) - se kaikki tuntuu tätä nykyä vähän hullulta ja liioitellulta. Nykyään otan paljon rennommin tuon koiran kanssa, se on kuitenkin vain koira. Ja ei yksi pieni satunnainen käytösongelma tarkoita, että kaikki elukan kasvatuksessa on mennyt pieleen. Ja tällä rennommalla asenteella oon myös huomannut, että kaikki on paljon helpompaa. Sekä minä että piski ollaan tyytyväisiä.

Tulipa taas tekstiä. Tänään Nemppa pääsi mukaan kun käytiin kaverin kanssa vähän ajelemassa. Se hyppäsi ihan kikseissä minin takapenkille ja koisi siellä kuin mikäkin perusmatkaaja. Oli myös superonnessaan kun pääsi mukaan kaverille. Oi voi, paras haiseva karvapeikko.

don't be so afraid

Viikko on ollut kamalan kiireinen. Pieni eläin on jäänyt ihan vähälle ajalle. Tunnen huonoa omatuntoa. Varsinkin tänään, kun jouduin jättämään Nemon kolme kertaa yksin. Ei pupella kyllä valittamista ollut, varsinkin kun jätin sen nyt illalla kaverille lähtiessäni ja häränkorva jäi pitämään sille seuraa..

Nemppa on kamalan likainen ja takkuinen, sunnuntaina olisi edessä taas elämää suurempi turkkiprojekti. Turkista pääsen kätevästi säähän - mikseivät ne pikkupakkaset voineet jatkua? Lumi tuli ja meni, tuli taas kiva kura ja tihkusateiset koleat kelit. Jihuu.

Mentiin yksi ilta pimeällä sen kentän - jossa elokuussa tanskandoggi kävi Nemon päälle - poikki lenkille metsään. Jo lenkin alussa kentän toisessa laidassa oli muutama kovaääninen teini (hups, tunnenpa itseni muka vanhaksi hehe). Kun tultiin metsästä takaisin päin, kentällä oli entistä pimeämpää. Keskellä kenttää Nemo meni ihan paineisiin. Näin ei ole tapahtunut varmaan pariin vuoteen. Se veti hännän koipien väliin, pälyili superhätääntyneenä ympärilleen, huohotti ahdistuneesti ja lähti kiskomaan tielle. Pysähdyin hetkeksi, yritin saada sitä jonkunlaiseen kontaktiin, tarjota namia. Edes ruoka ei uponnut - ja silloin Nemo on todella peloissaan. Teinit siis mekastivat edelleen kentän laidassa.

Lähdin sitten eläimen kanssa kotia päin, se kiskoi hulluna matalana häntä koipien välissä, pälyillen paniikissa ympärilleen. Vasta parkkiksella se rauhoittui. En ymmärrä yhtään. Tänään mentiin saman kentän ohi valoisalla ja koulun liikuntasalista kantautui ulos jotain kiljumista, koira meni todella varuilleen. Todella outoa. Oli vaan ahdistavaa nähdä pikkutyyppi noin paineissa yhtäkkiä, enkä keksinyt siihen mitään viisasta syytä. Se ei ole suhtautunut kyseiseen mestaan tanskandoggiepisodin jälkeen edes huolestuneesti. Ja nyt sitten ihan paineisiin.

Voi kunpa Nemo olisi vain voinut nyhjäistä mua lahkeesta ja kertoa mikä sitä pelotti.

Ollaan tällä viikolla treenattu kerran kentällä. Nemolla ihan sairaasti patoutunutta intoa, vinoja perusasentoja, poikittavaa seuraamista, liikkeiden välissä kiihtynyttä haukkumista, malttamatonta paikkaistumista, innokkaita luoksetuloja. Mutta hauskaa ainakin oli.
Lisäksi ollaan eilen ja tänään naksuteltu sisällä. Voi puppe se on niin ihana kun saa itse koittaa keksiä mistä tippuu palkkaa. Pitäisi saada videolle. Oon naksutellut sukan jalasta pois repimisestä, kosketusalustan koskemisesta pitkänkin matkan päästä, lattialla syliin hyppäämisestä...

Hyi kamala. Nyt on jo marraskuu. Kohta on joulu. Ja sitten tää vuosi on ohi. Taas. Saanen vaan kysyä, minne se meni? Uskomatonta. Mulla loppuu kohta koulukin. Nemo täyttää vuosia. Eii, miksi aika ei voisi mennä aavistuksen hitaammin.