Just pretending that we're cool
Välillä aina mielessä käväisee, millaista elämä olisi, jos en omistaisi koiraa, jos koiran omistamisesta ja sen kanssa harrastamisesta ei olisi tullut elämäntapaa.
Omasta tulevaisuudestani en tiedä mitään muuta kuin sen, että haluan nähdä niin paljon maailmaa kuin ikinä voin. Tässä kohtaa koira alkaa kuitenkin pyöriä mielessäni - elämä olisi ainakin paljon vapaampaa ilman koiraa. Ei olisi kokoajan sidottu palaamaan tiettyyn aikaan kotiin, tietäen että aina se karvapeikko odottaa minua tulevaksi.
Toisinaan myös mietin, mitä kaikkea voisin olla ja tehdä ilman koiraa. Millaista elämäni sitten olisi.
Ilman koiraa voisin tosiaan mennä ja tulla paljon vapaammin, säästäisin huomattavan summan rahaa... ei tarvitsisi jättää hauskaa illanviettoa kesken sen takia, että koira odottaa kotona.
Varsinkin tämän vuoden aikana - koiran kanssa harrastaminen on jäänyt auttamattomasti hivenen sivuun kun on ollut aivan tuhottomasti kaikkea muuta - oon useasti pohtinut näitä juttuja.
Mutta ei, sitten kun olen innostunut treenaamaan yhdet hyvin suunnitellut treenit ja nähnyt koiran silmissä sen palon, tuntenut sen innosta tutisevan kropan painautuvan jalkaani vasten seuraamisessa, katsonut kaikkea sitä riemua minkä treenaaminen eläimessä aiheuttaa - olen ajatellut, että tää on niin mun juttu ja tulee myös varmasti olemaankin.
Samoin silloin kun koko muu maailma on tuntunut pilkkopimeältä ja on ottanut kaaliin niin suunnattomasti, pieni karvakahjo on tullut luokse kysyvänä, silloin kun on tullut pitkän päivän jälkeen kotiin ja eläin on revennyt riemusta, silloin kun katselee koiran onnea sen pinkoessa vapaana metsälenkillä - olen taas ajatellut että ei elämä olisi minkäänlaista ilman koiraa.
Koiran kanssa tekeminen ja harrastaminen ei ole koskaan ollut mulle pakkopullaa. Okei no, harrastaminen toisinaan, mutta siinä on se hyvä puoli että voi jäädä tauolle juuri silloin kun itse haluaa. Ja joo, joinain päivinä lenkille lähteminen on tuhottoman vaikeaa, mutta sinne lähtee kuitenkin.
Mutta yleisesti ottaen, yhdeksänä päivänä kymmenestä, se on kivaa. Lähes aina siis.
Piskin kanssa eläminen ja harrastaminen on joukkuepeliä parhaimmillaan. No juu pikemminkin tiimityöskentelyä. Ehkä eniten siisteintä on se, kun tajuaa koiran elekieltä ja muutenkin oppii ymmärtämään, miksi se toimii miten toimii, millainen toiminta aiheuttaa millaisia reaktioita, miten koiran saa pelaamaan yhteen itsensä kanssa esimerkiksi tokossa..... neljässä ja puolessa vuodessa olen oppinut paljon, mutta paljon on toivon mukaan vielä edessä. Koiran kanssa harrastaessa ja eläessä ei voi mennä oma napa- tyylillä, ei koskaan, sillä ei pääse pitkälle. Parivaljakon nelijalkainen osapuoli on aina otettava huomioon, sille ominaiset käyttäytymismallit, luonteenpiirteet, tunnetilat.
Onhan koiran kanssa harrastaminen ollut ainakin mulle ennen kaikkea yksin puurtamista. Mutta koirien kautta olen saanut monia uusia kavereita.
Vaikka mun pahin harrastus- ja kisakuume on nyt talttunut vähäksi aikaa, voin sanoa, etten vaihda tätä mihinkään. Valitsen mieluummin koirallisen kuin koirattoman elämän. Treenisuunnitelmien tekemisen, ongelmien ratkomisen, päättömän treenaamisen, kisoissa jännittämisen, luiden sulattamisen, kaatosateessa kurassa kahlaamisen, hiekan sängyssä, rahan menon. Koirasta kun saa ihan uskomattoman kaverin, kun siihen panostaa. Tietysti muistaen että elukka se on silti, vaikka tuntuu joskus lukevan ajatuksia. Kun on mulla on koira, on aina joku joka välittää ja piristää. Jo tuon karvakahjon näkeminenkin saa hyvälle tuulelle. Ja koiraharrastuksessa - meidän tapauksessa tokossa - onnistuminen on ihan jotain uskomatonta. Se tunne kun treenit menee superhyvin. Tai kisat, oh god.
En nyt tiedä onko tekstissä lainkaan päätä tai häntää, annoin tulla vaan. Ja uskon edelleenkin - kurkistettuani jälleen koirattomaan elämään - että se koirallinen versio on mulle. Vaikka joudunkin tulemaan kotiin aikaisemmin jostain riennoista. Ja uskon myös, että saan matkustelun ja eläimen sovitettua yhteen. Pakkohan se on. Järjestelykysymyksiä. En haluaisi luopua matkusteluhaaveistanikaan, mutta en myöskään elukasta (nykyisestä saati tulevista). This is for me.
Koiran kanssa tekeminen ja harrastaminen ei ole koskaan ollut mulle pakkopullaa. Okei no, harrastaminen toisinaan, mutta siinä on se hyvä puoli että voi jäädä tauolle juuri silloin kun itse haluaa. Ja joo, joinain päivinä lenkille lähteminen on tuhottoman vaikeaa, mutta sinne lähtee kuitenkin.
Mutta yleisesti ottaen, yhdeksänä päivänä kymmenestä, se on kivaa. Lähes aina siis.
Piskin kanssa eläminen ja harrastaminen on joukkuepeliä parhaimmillaan. No juu pikemminkin tiimityöskentelyä. Ehkä eniten siisteintä on se, kun tajuaa koiran elekieltä ja muutenkin oppii ymmärtämään, miksi se toimii miten toimii, millainen toiminta aiheuttaa millaisia reaktioita, miten koiran saa pelaamaan yhteen itsensä kanssa esimerkiksi tokossa..... neljässä ja puolessa vuodessa olen oppinut paljon, mutta paljon on toivon mukaan vielä edessä. Koiran kanssa harrastaessa ja eläessä ei voi mennä oma napa- tyylillä, ei koskaan, sillä ei pääse pitkälle. Parivaljakon nelijalkainen osapuoli on aina otettava huomioon, sille ominaiset käyttäytymismallit, luonteenpiirteet, tunnetilat.
Onhan koiran kanssa harrastaminen ollut ainakin mulle ennen kaikkea yksin puurtamista. Mutta koirien kautta olen saanut monia uusia kavereita.
Vaikka mun pahin harrastus- ja kisakuume on nyt talttunut vähäksi aikaa, voin sanoa, etten vaihda tätä mihinkään. Valitsen mieluummin koirallisen kuin koirattoman elämän. Treenisuunnitelmien tekemisen, ongelmien ratkomisen, päättömän treenaamisen, kisoissa jännittämisen, luiden sulattamisen, kaatosateessa kurassa kahlaamisen, hiekan sängyssä, rahan menon. Koirasta kun saa ihan uskomattoman kaverin, kun siihen panostaa. Tietysti muistaen että elukka se on silti, vaikka tuntuu joskus lukevan ajatuksia. Kun on mulla on koira, on aina joku joka välittää ja piristää. Jo tuon karvakahjon näkeminenkin saa hyvälle tuulelle. Ja koiraharrastuksessa - meidän tapauksessa tokossa - onnistuminen on ihan jotain uskomatonta. Se tunne kun treenit menee superhyvin. Tai kisat, oh god.
En nyt tiedä onko tekstissä lainkaan päätä tai häntää, annoin tulla vaan. Ja uskon edelleenkin - kurkistettuani jälleen koirattomaan elämään - että se koirallinen versio on mulle. Vaikka joudunkin tulemaan kotiin aikaisemmin jostain riennoista. Ja uskon myös, että saan matkustelun ja eläimen sovitettua yhteen. Pakkohan se on. Järjestelykysymyksiä. En haluaisi luopua matkusteluhaaveistanikaan, mutta en myöskään elukasta (nykyisestä saati tulevista). This is for me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti